Törmäsin hiljattain somessa lohdulliseen ajatukseen. “Opettajakin on joskus ollut aloittelija.” Niin on. Jokainen, joka on pitkään tehnyt jotain, on joskus ollut yhtä jännittynyt, ihmeissään, taitamaton ja haavoittuva kuin aloittelija on tänään. Ja voi olla sitä edelleen, vaikka olisi jo kuinka hyvä.

Muistan, kun itse kokeilin ensimmäistä kertaa joogaa. Se oli ihan kamalaa. Sali oli kylmä, harjoitus vaativa. Alaspäin katsovassa koirassa (takapuoli kohti kattoa, jalkapohjat ja kämmenet maassa) hengiteltiin pitkiä aikoja – tai siis muut hengittivät, minä tärisin koska käsivoimat olivat olemattomat. En tykännyt yhtään ja päätin etten enää koskaan joogaa. Olin huono joogassa, niin kuin kaikessa muussakin liikunnassa.

Parin vuoden päästä kaveri pyysi minua henkiseksi tueksi joogatunnille. Kaverilla oli terveyden kanssa pulmia, joten päätin uhrautua, vaikka tiesin etten tykkäisi. Tiesin väärin. Shantin sali oli lämmin ja värikäs, ja niin oli opettajakin, ihana Kylli Kukk. Liikkeet olivat lempeitä, osa haastaviakin, mutta tunsin tulevani kannatelluksi. Sain tehdä rauhassa. Opettaja rohkaisi huomaamaan miltä kehossa tuntuu. Valuin jonnekin keskittymisen virtaan, tunsin rauhaa ja onnea kehossani. Tiesin tulleeni kotiin.

Ilmottauduin joogan alkeiskurssille saman tien, vaikka jännitti ihan hirveästi. En ollut mikään joogi. Olin jäykkä eikä minulla ollut lihasvoimaa. Olin lapsena harrastellut vähän kaikkea, myös liikuntaa, mutta en ollut missään kovin hyvä. Rytmitajua löytyi, mutta koreografiat eivät pysyneet päässä. En ole nopea juoksija, joten jalkapallo oli vähän haastavaa. Pesäpallossa en osunut palloon, tai saanut sitä kiinni. Ja niin edelleen. Liikunta ei tuntunut olevan minua varten. Pelkästään liikuntavaatteet tuntuivat vaikealta palalta. Millaiset housut pitäisi olla? Ehkä merkkivaatteet saisivat minut näyttämään vähän taitavammalta? Oli hirvittävän vapauttavaa asettua joogamatolle ja sulkea silmät, tehdä vaan. Vertaamatta yhtään kehenkään.

Asanat, eli jooga-asennot olivat ihania. Kaikki seisoma-asanat tuntuivat haastavilta, etenkin jos käsiä piti pitää ylhäällä. Hiki saattoi tulla silloinkin kun “ei tehty paljon mitään”. Eniten tykkäsin lapsen lepoasennosta. Se on edelleen yksi suosikeistani: asento jossa saa levätä pienessä kippurassa, maan kannateltavaksi antautuen, ihan vaan minä ja hengitys. Toinen suosikkini olivat tasapainoasanat. Keskittymistä, maa jalan alla, rauha mielessä. Joskus huojuen, joskus vakaana, päivän mukaan. Tunnin jälkeen oli aina hyvä olo. Rauhallinen, iloinen.

Sittemmin joogapolkuni on polveillut moneen suuntaan – kerron noista vaiheista toiste lisää. Nuo ensimmäiset joogatunnit ovat kuitenkin jääneet mieleeni lämpiminä muistoina. Ei niinkään se, mitä tehtiin, vaan se, miten tehtiin. Rauhan ja ilon kautta, kehoa kuunnellen ja sitä kunnioittaen. Sellaista joogaa haluan itsekin opettaa – ja sellaisia kokemuksia toivon teille kaikille, rakkaat lukijani. Kokemusta siitä, että sitä riität ja olet ihana. Joogamatolla ja sen ulkopuolellakin.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *